Kesän ensimmäisiä

Hipsin eilen toiveikkaana korin kanssa metsään. Reissu ylitti odotukset.

 

Ja näitä puskee meidän pihakin!

Mustikatkin olisi jo kypsiä, kun vaan ehtisi keräämään. Tätä mansikkatorttua varten kävin keräämässä rasiallisen.

Onnistuin myös väsyttämään sienikoiran. Taika ei malttaisi pysyä paikoillaan, kun jatkuvasti pysähdellään keräämään jotain. Se repii kantoja ja keppejä maasta. Ja eilen testattiin uutta joustavaa hihnaa, ettei likka vedä mua tantereeseen bongatessaan jokun rapistelijan heinikossa. Sekös vasta kivaa olikin, oma benjihyppy köysi! 

Onneksi on vähän viileämpää, että pystyy ottamaan koiran mukaan. Helteillä ei sitten paljon liikutakaan mihinkään, paitsi yöllä.

Keskikesä

Olimme tänä vuonna laiskoja viettämään keskikesän juhlaa. Piti lähteä reissuun, mutta aattopäivänä aamu koitti meille vasta kello 13.30. Tuli sitten korvattua univelat kerralla. Ei ollut enää mitään järkeä lähteä ajamaan kolmea tuntia pohjoiseen, joten jäätiin kotiin.

Ystävä tuli kolmen karvaisen lapsen kanssa kylään, syötiin ja saunottiin. Ihan hyvä resepti tälle vuodelle.

Juhannusaatto alkoi hassusti myös keittiömme virallisella valvojalla.

Herne vieri kaapin alle, eikä suippokorvan nenä ollut tarpeeksi pitkä. Siitäkös surku ja masennus.

Gluteenitonta leipää ja pöytäliinoja

Työkaverini lähetti linkin, jonka takaa löytyi maukas resepti gluteenittomalle siemenleivälle. Oli pakko päästä heti kokeilemaan. En ole jaksanut testailla gluteenittomien leipien reseptejä, enkä ole leipää juurikaan syönyt. 

Kaupan gluteenittomat leivät on täynnä melkein kaikkea muuta paitsi niitä gluteenittomia viljoja, eikä ne sen takia saa minua oikein syttymään. Mutta tämä leipä on ihan eri juttu. Se on täyttävää, eikä siihen tule ollenkaan jauhoja. Ja helppokin se on. Maistuu myös tavallisen leivän intohimoisille rakastajille. Joudun täällä puolustamaan omaa puolikastani hyvin mustasukkaisesti. 

Leipä valmistetaan pääpiirteittäin siemenistä, pähkinöistä ja kaurahiutaleista. Keliaakikoille kokatessa tulee vaan muistaa, että kaura on aitokauraa, eli puhdasta kauraa. Tavallinen kaura sisältää pieniä määriä gluteenia, koska se pääsee viimeistään käsittelyvaiheessa saastumaan muista viljoista.

Resepti on peräisin My new roots -blogista ja suomennoksen tarjosi Kiitos hyvää -blogi, josta reseptikin ohjeineen löytyy.

Ja tältä se koko operaatio näytti.

Tässä vaiheessa kaikki näytti vielä ihan normaalilta.

Vuokaan laitettaessa kalvakka ja rakeinen töhkä herätti epäilyksen, että näinköhän koko leipä pysyy kasassa. Mutta yön yli jääkaapissa levättyään taikina oli muuttunut sitkeäksi ja kovaksi. Aamulla saatiinkin nauttia herkkua.

 

Voin suositella lämpimästi.

Nyt meilläkin on Jyskin maatuskaliina pöydällä. Olen kadehtinut tätä useammastakin blogista. Entinen ruokailuryhmä lähti Tampereelle viettämään eläkepäiviä ja meidän uutena pöytänä toimii vanha ompelupöytä kotikotoa. Tarkoitus on tehdä pöydästä tulevaisuudessa lisätaso keittiöön. Pöytä oli ollut ennen meille muuttoa myös askartelupöytänä ja siinä oli pyöritelty kaikkea akuista työkaluihin. Se vaati reippaan pesun suihkuineen ja lopulta päätin hankkia vahakankaan, kun laikukas pinta vähän häiritsi. 

En ole kyllä varma, sopiiko vahakankainenkaan pöytäliina eläintalouteen. Siinä on jo nyt kissojen kynsien jäljet reunassa, kun joku tullut pöydälle vauhdilla. Mutta kestää sen aikaa kuin kestää. Ja sitä paitsi, värit sopivat keittiöön kuin nyrkki silmään.

Talon entiset asukkaat jätti meille siniset tuolit. Niitä on yhteensä viisi. Tätä paria varten ostin punaista Miranolia, vaikka kyllähän tuo sininenkin nyt menee värikkään pöytäliinan kaverina.

Eikä mennyt kauaa, kun tepasteluni kameran kanssa keräsi taas yleisöä. Tässä näkyy paremmin myös ruusuverhot, jotka ostin paikalliselta kirpputorilta.

 

Taikan kiinnostus kissojen touhuja kohtaan on säilynyt koko meillä asumisen ajan. Koskaan ei väsytä niin paljoa, ettei voisi mennä katsomaan mitä kissa tekee.

Sienipyramidi 2

Edellisestä sienireissusta alkaa olemaan jo viikkoja. Aloin kehittää aamulla jo lievää paniikkia metsässä, kun varmoilla sieniapajilla ei kasvanut ainuttakaan sientä.

Onneksi Taikan nenä veti meidät jonkin pupun perässä sivupolulle ja löysin ekaa kertaa ikinä suppilovahveroita. Tosiaan vähän hävettää myöntää, että vaikka oon innokas sienestäjä, suppilovahverot ovat olleet vähän mystisiä. Olen syönyt niitä muiden keräämänä, mutta itse en ole koskaan kerännyt. Niitä ei kerätty lapsuuden aikana koskaan, joten en niitä ole aikuisenakaan oikein osannut etsiä. Mutta nyt sattui sopivasti eteen ja pikaisen "Onks tää vai eiks tää oo?"-arpomisen jälkeen lapoin koko läärin kyytiin. Pari kanttarelliakin löytyi vielä.

Aion syödä viikonloppuna vähintään puolikkaan sienipiirakan. Tai kattilallisen pastaa sienikastikkeella.

Jotain hyvää luumuista

Viime vuonna luumupuut notkuivat luumuista, tänä vuonna puussa kiikkui muutama hassu ja niistäkin valtaosan pisteli napaansa Taika.

Mutta onneksi meille jäi pieni kulhollinen, josta sai tehtyä jätskin kaveriksi luumuhöttöä.

Halkaise luumut, lisää sekaan sokeria, kanelia ja voita (+ kookoshiutaleita tai kaurahiutaleita) ja heitä uuniin 200 asteeseen. 10 minuutin jälkeen voi jo sekoitella pehmenneitä luumuja ja harkita syömistä. Sokerin kanssa ei kannata pihistellä, koska luumut muuttuu hieman karvaiksi kuumennettaessa. Mutta menee kivasti vaniljajäätelön tai kastikkeen kaverina.

Itse laittaisin mieluiten intiaanisokeria, mutta tällä kertaa ei ollut.

Aika yksinkertaista ja makeanhimo on hetkeksi voitettu.

Sammaleen alta

Metsälenkeillä on viime aikoina ollut taipumus venyä useamman tunnin mittaiseksi. Jos löydän yhden, täytyy ravata koko lähimetsä läpi. Ja innostus sieniin pahenee vaan. Mieskin jo tietää, että ei kannata ihmetellä syksyn lähestyessä, jos katoan metsässä jonnekin selän takaa. Minua ei ole siepannut kirvesmurhaaja, vaan olen taatusti nähnyt sammaleiden alta keltaisen pilkahduksen ja kadonnut jonnekin pusikkoon.

Viime vuonna löysin kolme kanttarellia, nyt näitä herkkuja on riittänyt pakastimeenkin asti. Tämä pyramidi päätyy piirakan täytteeksi.

On tässä surkeassa talvessa hyvätkin puolensa näköjään..

En ole ikinä ennen joulukuussa kerännyt kanttarelleja, nyt olen. Omasta pihasta sai pienen kulhollisen näitä syyspäivien aarteita. En uskonut aluksi, että ne oranssit pilkahdukset lehtien lomassa voi todella olla kanttarelleja, mutta oli ne. 

Olisin todella huono ruokabloggaaja, ehdin syödä kaiken ennen kuvaamista..

Tuli tämän löydön seurauksena ajateltua vähän meidän vintin tilaa, kun lämpöä ja kosteutta näyttää riittävän noin paljon. Tein lampun kanssa tarkistuskierroksen ja katto vuotaa taas. Syksyllä vettä oli tullut valumalla ja päästiin repimään homeisia lautoja pois ja paikkaamaan syysmyrskyn kolhaisemaa kattoa. Nyt vaan pahvit oli kosteita ja eri kohdasta, mutta kyllähän se ärsytti. Mies ehti jo repimään seinän auki ja poistamaan kosteat, nyt tilannetta pitää vaan seurailla ja lauantaina mennään taas katolle. Kesällä on kattoremontti luvassa, alkuperäinen peltikatto on selkeesti tullut tiensä päähän. Pari peltiä on alunperinkin ollut hieman liian lyhyitä ja piipunjuuri on vähintäänkin epäilyttävä. Tässä surkeassa talvessa on se huono puoli, että mikään paikka ei ehdi kuivumaan missään vaiheessa.

Onneksi meidän eläintarhan touhut piristää aina