keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kilpisjärvi osa 2.

Oho, se on jo syyskuu.

Me vajosimme pariksi viikoksi johonkin loman jälkeiseen koomaan remontoinnin ohessa. Jäi matkakertomuskin saattamatta loppuun, mutta tässäpä sitä.

Lauantai valkeni kovin pilvisenä ja retkelle kolmen valtakunnan rajapyykille varauduttiin samanlaisilla vaatteilla kuin edellisenäkin päivänä.

Ehdimme kavuta kaksi kilometriä Mallan rinnettä, kun kävi hyvin selväksi, että helle iskee. Paidat vaihtui teepaitoihin ja kalsareistakin oli pakko luopua. Alkumatkasta kävi sekin moka, että unohdin omaat evääni jääkaappiin. Pohdimme hetken, että mitä teemme. Jatkammeko matkaa ilman eväitä vai pitäisikö ne hakea. Tultiin siihen tulokseen, että 24 kilometria patikointia ei luonnistu ilman eväitä. Mies pinkaisi tunturin rinteen alas parkkipaikalle ja haki eväät mökiltä. Mahtoi vastaantulleet retkeilijät ihmetellä, kun puolen tunnin päästä sama hujoppi juoksi samaa polkua toiseen suuntaan ohi.


Keli kävi Taikalle ihan liian kuumaksi. Lämpöä oli ainakin +23 astetta. Me ei todellakaan oltu varauduttu siihen. Kaikki varjopaikat ja lätäköt käytettiin hyväksi, että koiraa saatiin viilennettyä. Mikä ei ollut helppoa, kun alkumatka oltiin puurajan yläpuolella. Oma juomapullo Taikalla oli kuitenkin mukana. Lisähaastetta aiheutti se, että edellisen päivän porohysteria ei todellakaan ollut yön aikana vähentynyt. Viihdytimme kanssaretkeilijöitä Taikan järjestämällä esityksellä. Kiinnostunut poro juoksi ympyrää meidän ympärillämme, kun mies piteli rimpuilevaa ja kirkuvaa koiraa sylissä. Voin kertoa, että helpompaa olisi ollut heittää koira olalle ja kantaa koko matkan. Reissusta muodostuikin varsinainen porosafari. Tai porofarssi.



Kuvat ovat ison Mallan ja Pikku Mallan väliseltä rinteeltä, ennen laskeutumisen alkamista.


 Louhikot pisti hiljaiseksi löysälonkkaisen koiran kanssa liikkuessa, mutta Taika pärjäsi paremmin kuin me. Likka veti kuin vuorikauris, taluttajalla oli vaikeuksia mennä perässä. Ensimmäiseen louhikkoon oli kaadettu kiviä poluksi, lopuissa harjoiteltiin tasapainoa.


Kitsiputous, eli Mallan kyyneleet. Ylempänä olisi ollut vielä isompi putous, mutta päätettiin jatkaa matkaa kiipeämättä ylemmäksi.


Seuraavan kerran muistilistalle tulee myös aurinkorasva, tai sitten seuraavan kerran reissu siirretään suosiolla syyskuuhun. Mies poltti pohkeensa, minä poltin kaiken näkyvän ihon vasemmalta puolelta.

Loput kuvat laitan seuraavalla kerralla. Arki toi mukanaan sellaisen vastoinkäymisen, että vanha läppärini sanoi sopimuksensa irti ja jouduin ostamaan uuden. Kuvien siirtäminen ja käsittely on vähän vaiheessa.

Mutta kerron loppumatkasta sen verran, että Kilpisjärveltä jatkoimme matkaa Kuusamoon mökille. Missä Taika aiheuttikin meille varsinaiset kauhunhetket lähtemällä mökin pihasta poron perään ja katoamalla soiseen korpeen. 

Taika oli hetkeä aikaisemmin sotkenut hihnansa pensaaseen ja olin selvittämässä hihnaa, kun koira mateli nenä maassa mökin nurkalle. Kävelin hakemaan koiraa ja ehdin nähdä vaan, kun koiran korvat pomppasi pystyyn ja se starttasi käytännössä käsistä poron perään. Siinä jäi grillinsytyttämiset kesken, rämmimme vaaran laelle perään ja koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Tovin huutelun jälkeen lähdin takaisin mökille, jos Taika olisi tullut takaisin pihaan toista kautta. Ei ollut. Paniikissa peruutin auton renkaan pieneen kuoppaan, lähtiessäni ajamaan tietä pitkin vaaran toiselle puolelle, tarkoituksena kiertää koiran eteen. Auto jäi kirosanojen kanssa siihen. Piti pistää juoksuksi kumpparit jalassa. Päässä jyskytti myös tieto, että karanneet koirat kulkevat yleensä teitä pitkin, kun ovat siihen ihmisten kanssa tottuneet. Ehdin kahden kilometrin päähän, kun mies soitti, että Taika oli löytynyt. Se oli tippunut suohon, mutta päässyt ylös sieltä. Mies oli jo lähtemässä toiseen suuntaan etsimään, kun takaa oli alkanut kuulumaan valjaiden kilinää ja läähätystä. 

Vastassa oli väsynyt ja liejuinen koira. Ehkä onni onnettomuudessa, porojahti oli loppunut siihen. Taika oli lopunpäivää omituisen hiljainen. Koko sen ilme kertoi "Ette usko mitä mä näin". Jää mysteeriksi, mihin asti neiti ehti puolessa tunnissa ja miten suohon tipahtaminen oli tapahtunut.

Taika vietti loppuajan hyvin tiukasti hihnassa. Otimme opiksemme riistavietistä, emmekä aio enää pitää näennäisesti vapaana lähellä pysyvää koiraa irti sekuntiakaan, ainakaan poroalueella. En ole ehkä ikinä ollut niin peloissani, kuin silloin Taikan ollessa kateissa. Täysin vierasta maastoa koiralle, ei asutusta. Petoeläimiäkin on hiukan tiheämmässä kuin kotinurkilla ja paikallisilla varmasti liipasinsormi aika herkässä, jos pihaan ilmestyy sudenharmaa suippokorva. Puhumattakaan siitä valtavasta suoalueesta ympärillä.

2 kommenttia:

  1. Komiat on maisemat!
    Kuulostaa jotenkin tutulta tuo teidän Taikan käytös :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin uskoa :D Taitaa olla samoja ominaisuuksia näillä kaikilla arktisilla suippokorvilla.

      Poista